Meillä oli hyvää aikaa torstaiaamuna. Matthiaksen kanssa olimme sopineet menevämme hakemaan autoa vasta neljän aikoihin, joten meillä oli lähes koko päivä aikaa. Luovutimme huoneen aamiaisen jälkeen ja jätimme tavarat säilytykseen. Muistutin, että minulla oli vielä kassakaapissa tavaraa säilytyksessä ja että noutaisin sen samalla kuin matkatavaramme. Sitten lähdimme ihmettelemään Hampurin satamaa.
Pääsimme S-junalla suoraan satamaan. Telakalla oli muutama iso rahtilaiva huollettavana. Konttisatama
oli vaikuttava näky valtavine nostureineen. Piipahdimme ravintolalaivassa kahvilla ennen kuin jatkoimme
matkamme sisemmälle St. Paulin alueelle.
Reeperbahnin päähän oli pystytetty aidattu MM-kisatori, jossa
oli kymmeniä kojuja ja tuhansia ihmisiä. Enemmän tai vähemmän juopuneita tai muuten vaan kisatunnelmasta
hullaantuneita ihmisiä ympäri Eurooppaa valui sisään kantaen maansa lippuja ja värejä: tsekkejä,
italialaisia, brittejä ja tietysti saksalaisia. Hulinaa aikamme ihmeteltyämme menimme vielä lounaalle
syömään KFC:n kananpaloja ja sitten olikin aika lähteä takaisin hotellille.
Haimme rahat kassakaapista, matkatavarat säilytyksestä ja lähdimme Matthiaksen kanssa kohti Winseniä. Menin sisään maksamaan auton ja sain kuitin, vakuutuspaperit ja muut auton paperit. Auto odotti pihalla uutta omistajaansa. Vanteet olivat aivan kammottavassa kunnossa. Lähes kauttaaltaan korroosion syövyttämät vanteet rumensivat auton ulkonäköä luvattoman paljon. Takarenkaissa oli vain muutama milli jäljellä kulutuspintaa, mutta eturenkaat olivat ihan hyvässä kunnossa. Takakontin koiran karvoja tai koiran hajua ei oltu saatu siivottua ja auton pesu oli paljastanut oikeasta helmasta isot naarmut. Tummennuskalvoja ei tietenkään oltu ehditty poistaa. Huoltoväli-ilmaisin näytti kuitenkin täysiä palkkeja, joten huolto oli ainakin tehty. Pähkäilimme hetken aikaa irroitettavaa takakoukkua ja jäykkä mekanismi alkoi kohta toimia. Sain koukun irti, pudotin sen takakonttiin sille varattuun pidikkeeseen ja asetin takapuskuriin kiinnittyvän suojan paikalleen.
Vastapäisellä huoltoasemalla tankkasin auton ja imuroimme sen sisältä perusteellisesti. Sitten maksoin välittäjälle
palkkion, syötin aiemmin aamulla varaamani hotellin osoitteen navigaattorin ja suuntasimme nokan autobaanalle kohti etelää.
Saavuimme Lüdenscheidin kylään muutaman kymmenen kilometrin päähän Kölnistä illalla kymmenen aikaan. Navigaattori ohjasi meidät autobaanalta pienelle tielle, jossa juuri mahtui väistämään vastaantulevan auton. Tätä mutkaista tietä ajoimme päivän jo muuttuessa yöksi parikymmentä kilometriä, kunnes navigaattori erään risteyksen jälkeen ilmoitti "You have arrived". Syynä oli se, että navigaattori ei tunnistanut talon numeroa. Olimme ison teollisuusrakennuksen pihassa ja tämä oli numeroltaan ykkönen. Ilmeisesti siis se ohjaa tien alkuun, jos ei karttapohjaan ole tallennettu kadun numeroita. Etsimämme numero oli jotain parin sadan luokkaa, eli johonkin tätä tietä pitäisi ajaa, mutta kumpaan suuntaan? Soitin hotellille ja kysyin apua. Puhelimeen vastannut nainen sanoi, että aja Brüggen suuntaan. Hetken aikaa navigaattoria tutkailtuani totesin, että se on itään päin. Muutaman kilometrin päästä saavuimme pikkukylään ja usko alkoi loppua. Onkohan tämä sittenkään oikea suunta? Talojen numeroita ei näkynyt missään. Kävin kysymässä eräästä pitseriasta neuvoa ja siellä tarjoilija sanoikin, että se on tuossa seuraavassa korttelissa. Löysimme viimein perille. Ravintola oli jo kiinni, mutta vastaanotossa istunut vanhahko nainen, ilmeisesti paikan omistaja, lupasi järjestää väsyneille ja nälkäisille matkalaisille jotakin syötävää. Heitimme kamat huoneeseen ja tulimme alas. Olut ei ole koskaan maistunut niin hyvälle ja kanasalaatti oli juuri sopivan raikas mutta täyttävä näin myöhäiseen ajankohtaan. Vastaanotossa istunut nainen kertoi, että heillä onkin melkein täyttä tänään, ja että vieraita on aina Brasiliasta saakka. Kuuntelin vähän ihmeissäni, että miten tällaiseen syrjäkylään keskellä ei-mitään voi eksyä turisteja mistään, kun meilläkin oli työn ja tuskan takana.